Sain melanoomadiagnoosin maaliskuun 2014 lopulla. Elämä ei loppunut siihen, vaikka siltä se silloin tuntui.

Koko elämä heitti häränpyllyä hetkessä, henki salpaantui ja mielen täytti hätä ja murhe; miten lasten käy, jos minä kuolen.

Minulla on kolme lasta, joista nuorin on vasta 6-vuotias, kaksi vanhinta jo aikuisuuden kynnyksellä. On lapsilla isäkin, rakas aviomieheni, mutta omassa pienessä päässäni koen, ettei kukaan muu voi huolehtia lapsistani niin kuin minä, heidän äitinsä. En osaa luottaa siihen, että mieheni jaksaisi, jos minä kuolisin. Siksi minun on pysyttävä hengissä.

Olin jo syksystä saakka katsellut yhtä luomea jalassani oikean polven yläpuolella "sillä silmällä, se oli hieman kasvanut (läpimitta n. 4 mm) ja tummunut, mutta muuten se näytti kyllä aika viattomalta. Kun mieskin alkuvuodesta kiinnitti siihen huomiota, päätin, että nyt se leikataan pois. Ajattelin kyllä, että siinä saattaa olla pahanlaatuinen muutos, mutta toisaalta luomi oli kauniin pyöreä, selvärajainen ja tasaisen värinen. Tosin, kun siitä otti kuvan digikameralla ja zoomasi kuvaa, huomasi, että luomi ei sittenkään ollut ihan tasainen reunoiltaan, eikä myöskään ihan tasaisen värinen.

Varasin ajan luomenpoistoon terveyskeskukseen. Sain suoraan toimenpideajan, koska luomi oli kasvanut ja tummunut. Aika sovitettiin lomaviikolleni, jotta pääsisin jouhevasti vastaanotolle. Luomi leikattiin pois ja lähetettiin patologille tutkittavaksi. Meni vajaat kaksi viikkoa, ja lääkäri soitti luomesta löytyneen melanooman. Satuin olemaan juuri silloin kävelyllä läheisimmän työkaverini kanssa. Kaveri jatkoi hidasta kävelyä eteenpäin, minun jäädessäni puhumaan puhelimeen. Kovin paljoa ei siitä puhelusta jäänyt mieleen, enkä kaikkea kuullutkaan, koska ohi ajava mopo piti meteliä. Se mitä tajusin, oli "melanooma, kiireellinen lähete ja lisäleikkaus". Lääkäri kertoi halunneensa soittaa minulle ennen kuin TYKSistä otetaan yhteyttä, hän arveli sen tapahtuvan jo seuraavalla viikolla.

Sen kävelylenkin loppuun pystyin vielä pitämään itseni kasassa ja keskustelemaan asiasta työkaverini kanssa asiallisesti. Kun lähdin ajamaan kotiinpäin, päätin soittaa heti miehelleni ja kertoa asiasta, tuntui etten pysty pitämään asiaa sisälläni iltaan asti. Luulin pystyväni kertomaan asiasta rauhallisesti, mutta sitten tulikin lohduton itku, enkä pystynyt puhumaan. Mieheni varmasti pelästyi kovin, että mitä nyt on tapahtunut. Ajoin bussipysäkille ja kerroin minulta löytyneen melanooman. Kuulin mieheni äänestä, ettei hänkään ollut ihan rauhalllinen, mutta hän yritti parhaansa mukaan lohduttaa minua sanomalla, että kyllä tästä selvitään.

Olin ajatellut kertoa lapsille asiasta vasta lähempänä leikkausta, tarvitsin aikaa miettiä ja suunnitella miten tämän heille kertoisin. Mielestäni käyttäydyin ja toimin ihan normaalisti, vaikka sisälläni paisui valtava pahan olon pallo, mutta vanhin lapsista huomasi heti, että jotain oli vialla. Niinpä sitten kerroin lapsille jo samana iltana, että luomestani löytyi melanooma, siinä kasvoi "pahoja soluja". Vakuuttelin, ettei minulla ja meillä ole mitään hätää, mutta vanhin tytär alkoi heti itkeä. Vaikea tilanne, 18-vuotiaalle voisi kertoa asioista paljon enemmän, kuin 6-vuotiaalle, joka istuu vieressä ja kuuntelee ja katsoo silmät pyöreinä.

Seuraava vaikea tilanne oli, kun minun piti kertoa vanhemmilleni. He ovat jo joutuneet elämässään monta kertaa tekemisiin syövän kanssa, perheen piirissä ja lähisuvussa on sairastettu sitä enemmän kuin tarpeeksi, moni on parantunut, mutta pari on kuollutkin. Lapsuuden perheeni trauma oli se, kun veljeni sairastui lapsena leukemiaan. Vaikka hän parani, jätti sairastaminen varsinkin äitiini lähtemättömät jäljet. Ja nyt minun oli kerrottava, että myös minulla on syöpä. Olisin halunnut kertoa kasvotusten, mutta en pystynyt siihen. Soitin äidilleni. Puhelu meni rauhallisissa merkeissä, mutta arvaan, että puhelun loputtua puhkesi äitini itkuun. Ja ehkä isänikin. Minä ainakin.

Tässä vaiheessa oli tiedonjano valtava. Oli pakko saada lisää tietoa jostain. En tiennyt omasta melanoomastani juuri mitään, mutta netistä löytyi sentään yleistä tietoa. Googletin ja löysin Käypä hoito-suositukset, pari blogia, mutta kaiken kaikkiaan löytämästäni tiedosta ei ollut juuri mitään hyötyä tai iloa. Olisi ollut erittäin hyvä, jos lääkäri olisi soittaessaan minulle antanut ajan vastaanotolle mahdollisimman pian (vaikka sairaanhoitajan vastaanotolle), jotta olisin saanut kertauksen hänen kertomistaan faktoista, ja ennen kaikkea olisin saanut kysyä asioista, jotka pyörivät mielessä. Sitä alkoi jo mielessään epäillä kuulleensa asioita väärin ja epäillä muistiaan, ja toivoa ettei kyseessä sittenkään olisi melanooma, ehkä olinkin kuullut väärin. Tällaista sitä pyöritteli mielessään.

Ymmärrän hyvin, että yksittäisen terveyskeskuslääkärin eteen sattuu harvoin melanoomatapauksia, voi olla, että olin tämän nuoren lääkärin ensimmäinen. Lääkärillä ei siis välttämättä ole ajankohtaista tietoa esim. hoitoonpääsyn odotusajoista. Olen itse terveydenhuollon ammattilainen, ja muistan hyvin miten olin "sisäisesti paniikissa", kun löysin omalta potilaaltani selvän syöpäkasvaimen. Minun potilaani tapauksessa hän pääsi välittömästi vastaanotoltani koepalan ottoon yliopistosairaalaan, paremmin ei olisi voinut jatkohoitoon päästä. Omalla kohdallani lääkäri arveli minun pääsevän jatkohoitoon jo seuraavalla viikolla, joten seuraavan viikon kuljin puhelin kädessä (siltä varalta, että minulle soitettaisiin sairaalasta), ja ryntäsin heti töistä tultuani postilaatikolle. Runsaan viikon kuluttua soitin Kirurgian poliklinikalle varmistaakseni, että lähetteeni on saapunut sinne. Osastonsihteeri kertoi, että lähete oli saapunut ja käsitelty 1.4., aika leikkaukseen tulisi postissa kuuden viikon kuluessa siitä. Kuusi viikkoa! Minusta tuntui, että ehtisin jo kuolla ennen sitä! Järjellä ajatellen, tiesinhän minä (jos muistin oikein...), että melanoomani oli jo saatu kokonaisuudessaan pois luomen poistossa, joten eihän tässä ollut mitään kiirettä enää. Mutta sitä en tiennyt tutkittaisiinko minulta imusolmukkeet, kuten lääkäri oli arvellut, tai koska kaikki muut luomeni tarkastettaisiin. Kaulallani oli arka patti, ja toinen nivustaipeessa.

Alkoi piinaviikot. Odotin aikaa leikkaukseen. Kerroin työkavereille melanoomasta, laitoin myös facebookiin sitä koskevan päivityksen. Eräs ystäväni sairastui syöpään joitakin vuosia sitten ja hän on tiedottanut koko ajan voinnistaan ja sairaudestaan fb:ssa. Ensin se tuntui minusta oudolta, toitottaa nyt sillä tavalla kaikille. Sittemmin aloin ajatella, että sehän oli harvinaisen fiksusti tehty, niin kenenkään ei tarvinnut arvailla hänen vointiaan, eikä sairaudesta tullut tabua, siitä pystyttiin puhumaan avoimesti. Päätin siis itsekin valita samanlaisen avoimmuuden, kerroin fb:ssa olleeni luomen poistossa ja siitä löytyneen melanooman, nyt odottelin pääsyä leikkauttamaan palan pois jalasta. Loistojuttu minun mielestäni, mutta mieheni ei tainnut ensin olla samaa mieltä. Hän pyysi minua kertomaan, miten hänen pitäisi nyt vastailla kyläläisten kysymyksiin voinnistani; kylällä ei puhuttu melanoomasta vaan syövästä ja minun luultiin makaavan sairaalassa henkihieverissä. Toivoin hänen kertovan niin kuin asia on ja selitin haluavani omalla esimerkilläni näyttää, että melanoomasta selviää ja, että siitä saa puhua, ei se ole tabu. En halua tuttujeni alkavan karttaa minua joidenkin kylillä liikkuvien huhujen takia vaan haluan, että jokainen voi tulla kysymään minulta suoraan vointiani.

Soitin TYKSiin toisen kerran pääsiäisviikolla. Silloin sain kuulla pääseväni leikkaukseen heti pääsiäiäsen jälkeen. Olin äärettömän onnellinen. Lopulta kutsukirje tuli vasta Kiirastorstaina, joten onneksi olin jo tietoinen ajasta ja työpaikallakin oli ehditty varautua sairauspoissaolooni. Pääsiäisen pyhien jälkeen menin kirurgian poliklinikalle. Kun hoitaja kutsui minut sisään toimenpidehuoneeseen, kysyin heti kättelyssä, mitä minulta oikein tarkalleen ottaen oli löydetty ja mitä minulle tehdään nyt. Hoitaja kävi katsomassa tietokoneelta ja kertoi jalassani olleen 0,3 mm syvä melanooma, joka oli saatu kokonaan ensimmäisellä kerralla pois. Nyt leikattaisiin varoaluetta. Lääkäri kertoi, ettei imusolmukkeita tutkita, koska kyseessä oli niin pinnallinen melanooma, käytännössä ei ole riskiä, että se olisi lähettänyt etäispesäkkeitä. Kaulan imusolmuketta olen menossa näyttämään työterveyslääkärille, hän oli sitä mieltä, ettei se välttämättä liity tähän mitenkään, ja nivusen turvonnut imusolmuke on hävinnyt, se saattoi johtua luomen leikkauksesta. Leikkaus meni hyvin; paikallispuudutus ja suunnilleen golfpallon kokoinen pala pois jalasta, lähes 10 cm pitkä haava ja kymmenkunta ommelta. Tunsin kylläkin itseni hieman ulkopuoliseksi koko tapahtumassa, niin innokkaasti hoitaja ja kirurgi juttelivat omia asioitaan koko ajan. Sairauslomaa en saanut (kysyin kyllä), en edes leikkauspäivältä. Jalka oli kovin kipeä pari päivää, söin särkylääkkeitä ja niillä pärjäsi. Ensimmäisenä yönä heräsin kipuun lääkkeistä huolimatta, mutta sen jälkeen meni ihan hyvin. Olin kotona "sallitut" kolme päivää, esimieheni oli hyvin ymmärtäväinen ja kannusti hakemaan sairauslomaa, jos vähänkin siltä tuntuu. Ei tuntunut, neljäntenä päivänä olin jo töissä ja tein hieman kevennetyn työpäivän. Sen jälkeen olikin jo viikonloppu ja kaksi päivää vapaata.

Kaiken kaikkiaan kaikki on mennyt valtavan hyvin. Teknisesti. Vaikeaa tässä on pitää päänuppi kasassa. Tavallaan olin koko elämäni osannut odottaa tätä, koska suvussamme on paljon syöpää (myös melanoomatapaus löytyy), mutta kuitenkin tämä oli hirvittävä järkytys. Aluksi heräsin yölläkin ajatukseen, että minulla on melanooma, syöpä. Se oli koko ajan mielessä. Nyt kun olen saanut totutella ajatukseen kuukauden verran, asia on yhä päivittäin mielessä, mutta en ajattele sitä koko ajan. Kipeä jalka muistuttaa siitä, mutta se ei myöskään satu enää koko ajan, tänään jopa menin vahingossa kyykkyyn, kun en muistanut haavaa. Ompeleet otetaan pois vapun jälkeen, ja silloin saan keskustella työterveyshoitajan kanssa. Olen liittynyt fb:ssa Melanoomaverkostoon, jossa saa keskustella kohtalontovereiden kanssa, siihen kuuluminen tuntuu antoisalta, suosittelen muillekin. Huomaan, että omaa aktiivisuutta tarvitaan, terveydenhuoltojärjestelmämme jättää potilaan todella yksin melanoomansa kanssa. Minun kontrollini tulevat olemaan luomien tarkistusta terveyskeskuksessa, luultavasti vuoden välein, en oikein vielä tiedä sitäkään. Hullua tässä on, ettei kukaan ole halunnut tarkistaa kaikkia muita luomiani nyt. Niinpä olenkin varannut ajan yksityiseltä ihotautilääkäriltä, pyydän häntä merkitsemään kynällä kaikki luomet, jotka olisi syytä poistaa. Mieheni saa sitten kotona kuvata kroppani, ja menen terveyskeskukseen valmiin "luomikartan" kanssa poistattamaan kaikki epäilyttävät luomet. Näin olen suunnitellut. Toki olisin voinut mennä tarkastuttamaan luomet myös terveyskeskukseen, mutta luotan enemmän ihotautilääkärin arvioon.

Kun itse sain tiedon melanoomasta, etsin kaikkea mahdolllista tietoa netistä. Huomasin, ettei asiaa käsitteleviä blogeja ole montaa, ainakaan en löytänyt niitä. Kuitenkin olisin halunnut lukea juuri muiden samassa tilanteessa olleiden kertomuksia. Niinpä päätin kirjoittaa oman tarinani tähän blogiin, toivottavasti tästä on apua muille melanoomaan sairastuville. Blogin kirjoitukset tulevat keskittymään vain melanoomaan, jos sillä saralla ei tapahdu minulle mitään uutta, ei tule myöskään päivityksiä. En halua jäädä märehtimään melanoomaa, vaan elää siitä huolimatta. Se on nyt leikattu pois, on aika katsoa tulevaisuuteen, ja löytää tasapaino pelon ja elämisen välillä.